Pauliinan blogi

Siinäpä meillä fraasi, kulunut sellainen, mutta kerta kaikkiaan hyvin käyttökelpoinen! Minä rakastan käyttää tuota ja muutamia muitakin keväisiä toivotuksia sähköpostieni lopputervehdyksinä. Ja mitäpä sitä peittelemään sitäkään, että pidän kulahtaneista sanonnoista - niillä on niin hauskaa yrittää piristää muuten asiallissävytteisiä viestejäni.

Ja niitä on myös niin hauska analysoida. Mistä tämä johtuu, mitä tämä tarkoittaa? Näitähän olen joutunut opetusharjoitteluni aikana miettimään moneen kertaan: mitä sanat tarkoittavat? Miten niitä selittää? Ja sitäkin hauskempaa on selitellä suomalaisia sanontoja: Pata kattilaa soimaa - musta kylki kummallakin. Kyllä vakka kantensa valitsee. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Putositko jo kärryiltä?

Sain muuten viime viikolla uuden sivutyön keskustella suomeksi muutaman kerran viikossa ulkomaalaistaustaisen miehen kanssa. Tykkään! On niin mukavaa selittää suomen ihmeellisyyksiä; olen huomannut, että olen hyvä luomaan selityksiä. Olen myös huomannut, että tykkään kielen kääntelystä, koska siinä ei löydy oikeita tai vääriä vastauksia. On vain lähempänä ja kauempana olevia yrityksiä tehdä kielestä todellista. Aivan samasta syystä en halua kääntää kaunista kieltäni muiksi kieliksi. Silloinhan se muuttuu aivan vieraaksi, epätodelliseksi, ainakin jos kysymyksessä ei ole luontevasti osallisena oleva kieli. On eri asia kääntää romaani toiselle kielelle kuin käyttää espanjalaismiehelle asiaa selittäessä englantia. Suomea suomeksi on minun mottoni. Aivan samalla tavalla haluaisin itsekin oppia uuden kielen: espanjaa espanjaksi.

Espanjan opiskelusta haaveilen aina. Mutta koskaan en muka ehdi kurssille. Juuri keväisin sitä kuitenkin mielestäni kannattaa aloittaa jotain uutta - huolimatta siitä, ettei jaksaisi oikein mitään kunnolla. Silloinhan uuden aloittamisesta ei pitäisi tulla mitään suorituspaineita: kunhan nyt käyn kokeilemassa, onhan kevät, ja sitten syksyllä alan tosissani. Ainakin minulle tämä toimii; aloin salsakurssin: menen tunnille, olen tunnilla, tulen tunnilta, ja that’s it. Ei mitään ajatuksen poikaistakaan salsan suuntaan tuntien välisellä ajalla. Ei ylimääräisiä harjoitteluja, ei kuvitelmia siitä, miten jonain päivänä osaan salsaa tosi hyvin. Ei näyttämisen halua eikä edes keskustelua kurssista tuttujen kanssa.

Kevättä minulla on rinnassa nyt aivan harvinaisen paljon - ehkäpä juuri salsan ansiosta - vaikka vielä näin vähän aikaa muuton jälkeen olen edelleen epävarma olotilastani. Muutostilanteen mentyä ihminen tarvitseekin aikaa rauhoittua, sopeutua uuteen. Mutta kevättä on, sillä tänä vuonna en aio hautautua ikävyyksien ja murheiden alle, vaikka niitäkin tulisi. Ja kevättä voi tehdä muutoinkin kuin uusia harrastuksia hankkimalla: Minä olen tällä viikolla ollut lähes joka päivä myöhässä jostain. Siihen on annettava itselleen näin keväällä lupa. Pienimuotoinen löysäily, relaaminen, on kevään tekemistä. Se onnistuu vähilläkin voimavaroilla.

Huhtikuu, kuukausista julmin. Siitä siis voi selvitä, vaikkapa ottamalla erivapauksia. Annan naistenlehtien suurena ystävänä teille naislehtimäisiä neuvoja: voi soittaa ystävälle ekstempore ja lähteä kahville ja leffaan kymmenen minuutin varoajalla. Sellaisia ystäviä on, jotka tähän pystyvät! Tai voi viettää keskiviikkona viisi tuntia kahvilla/lounaalla/viinillä ystävän kanssa. Sellaisiakin ystäviä on, jotka tätä ehtivät! Ja ystäväthän ne todellisen kevään tuovat: iloisia vaatteita tai vaatteita, jotka muistuttavat siitä, että mikään ei auringon alla muutu. Kuulostaako utopistiselta?

Keväästä nauttii kuitenkin jokainen, joka ehtii edes hetkeksi pysähtyä miettimään sen merkitystä ja paikkaa omassa elämässään. Miksi juuri tämä kevät on iloinen tai miksi juuri tänään en jaksa? Mutta jos asiat ovat todella huonosti, ehkä on parempi jättää miksi-kysymykset sivuun ja keskittyä pohtimaan sitä, miten alakuloisuudesta voi siirtyä tyytyväisyyteen. Ehkäpä siihen joskus riittää hyvinkin pieni tokaisu: Tulispa jo kesä; ***** tätä kevättä jaksa. Uuden sukupolven fraaseja riittää.

Siinä varmaan ei ole mitään uutta, että mua ärsyttää.

Raivoan Villelle heti kun hän tupsahtaa ovesta sitään: Eikö yliopisto voisi muuttua epistemologisesta koneesta ontologiseksi työpaikaksi? Eikö minua voisi kohdella marisevan nuoren naiivin aina bilettävän opiskelijan sijaan ihan oikeana ihmisenä, joka tekee töitä, vaikkakin sitten sellaisia, joiden sisältönä ovat opinnot? Ne opinnot kun nyt vaan sattuvat olemaan se syy, miksi herään aamuisin ennen seitsemää, miksi vietän päiväni muualla kuin kotona ja miksi en iltaisin pääse naapurin postitädin kanssa lenkille (900 sivua tenttiin, ei ehdi). Kyllä, ärsyttää, eikä se ärsytys mihinkään lopu, vaikka viisaat sanoisivat, että itsepä olen osani valinnut.

No, myönnetään, naapurin postitäti oli keksitty juttu. Minähän asun muiden sisällä nyhräävien opiskelijoiden asuntoalueella, eikä täällä posti kulje iltaisin kuin netin välityksellä. Ja sitäkin ahkerammin. Jaksan aina vastata kaiken maailman mielipidekyselyihin, viimeksi tänään sekä Ylioppilaslehden mielipidekyselyyn että Suomen kielen laitoksen opiskelijakyselyyn. Ja vuolaasti, minuahan ärsytti. Eikä se ärsytys siihen loppunut, että pääsi vuodattamaan.

Yön aikana ärsytys kuitenkin laantuu. Pääsyynä tähän on suhteellisen dramaattinen yöllinen raivokohtaus, jollaisen avulla saan aina purettua ahdistustani, jos on pakko. Se intensiivisen raivo, joka minusta purkautuu myös fyysisesti (hakkaan patjaa, lattiaa, seinää nyrkkeilläni) tosin voi joskus napsauttaa verisuonen aivoista poikki. Sitten loppuu raivoaminen kuin - seinään, lattiaan tai patjaan.

Aamulla silmäni ovat itkemisestä niin paisuneet, etten jaksa yliopistolle. Vietän “rokulipäivää” kotona, tosin tenttikirjojen parissa. Ei, en todellakaan ole sellainen opiskelija, joka lusmuilee aina kun mahdollista ja lukee vasta viimeisenä yönä pää punaisena tenttiin. Minä olen pää punaisena jokainen mahdollinen päivä ennen tenttiputkea. Voin sanoa, että ärsyttää kun eräskin kaveri (tai ehkä tämän perusteella pikemminkin “kaveri”) suoranaisesti aliarvioi opiskelemista: töiden tekeminen se vasta jotain on: “Kun käyt töissä, sinulla on oikeus. Opiskelijana ei tarvi valittaa.” Itsekin hän on korkeasti kouluttautunut, mutta ilmeisesti aivan erilaisella ahkeruudella kuin minä.

Ahkeruudestani huolimatta palkka, se paljon parjattu opintotuki, ei kasva. Opiskelijan osa on elää 259 eurolla kokonaisen kuukauden ajan. Arvelen, että hevosen tallipaikkakin maksaa Helsingissä enemmän. No, ei saa tietenkään unohtaa mahdollisuutta nostaa lainaa. Sehän oikeastaan tekee meistä opiskelijoista ihmisiä - että meille todella uskalletaan lainata rahaa. Että meillä on jotain taloudellista merkitystä - vaikkakin se sitten tarkoittaa sitä, että meidänlaistemme lainanottajien avulla pankit pysyvät pystyssä ja pankkineidit lihoavat.

Tästä tekstin sävystä päätellen minua edelleen vähän ärsyttää. Se on kuitenkin luonteenomaista minulle, enkä voi mitään aivokemioillenikaan. Kyllähän sen tietää, että jos on vähän masentunut, ei ärsytyskään ole kaukana. Jos on vielä voimia sellaiseen. Itse en kai koskaan ole masentunut niin pahasti, ettenkö aina silloin tällöin jaksaisi raivota. Luojan lykky, vai?

Ehkäpä ärsyyntyminen on merkki elämänhalusta? Että minustakin sillä on merkitystä, mitä Paavo Lipponen sanoo ydinvoimasta, pääseekö Zahra Abdulla ensimmäisenä maahanmuuttajana eduskuntaan tai otetaanko Ruotsissa käyttöön kotitalousvähennys (tai onko jo otettu).

Kun Ville eilen illalla, ennen raivokohtaustani kysyi, millaisen hallitusohjelman minä tekisin, vastasin, että eipä juuri kiinnosta. Ei kiinnostanutkaan, koska raivostutti. Hallitusohjelma tuntui raivon rinnalla kovin mitättömältä asialta. Sellainen on masentuneen maailma (mitä minä siitä masennukseen taipuvana tiedän) - kaikki muu paitsi oma olo tuntuu mitättömältä tai vaihtoehtoisesti oma elämä tuntuu täydelliseltä mitättömyydeltä kaiken muun rinnalla.

Raivokohtaus palautti minut maan pinnalle. Tänään jaksoin minäkin alkaa arvostella demareita.

Kun koulu on ohi, tulee joulu. Vääjäämättä, vaikkei olisi aikonutkaan viettää sitä mitenkään sen kummallisemmin kuin tavallista lomaa. Erityisesti tänä vuonna minusta on tuntunut siltä, että ei ole mitään syytä juhlistaa kristikunnan suurta juhlaa - oma elämä asuntoremontteineen tuntuu niin keskeneräiseltä, sää ei viritä joulutunnelmaan eikä entistä kaupallisempi joulutohinointi saa joulumieltä aikaiseksi. Ja sitäpaitsi kun lähtee joulua karkuun kaupunkilomalle, ei odota niinkään joulua, vaan sitä lomaa.

Koska on myös saanut maistella jouluruokia syksyn aikana jo kylliksi, ei odota notkuvaa joulupöytää. Ei odota yöllä syömistä, koska opiskelijana sitä elää toisinaan öisin ihan normaalia elämää yökahveineen ja -leipineen (kinkkua aina päällä! En ole nuuka studentti). Ei odota lahjoja, koska mitäpä sitä muuta tarvitsisi kuin uusia vaatteita ja muutamia osuvia kirjoja - niitä on kuitenkin melko turha lahjapaketeista toivoa. Kirjoja kyllä saa, mutta useimmiten hyvin kummallisia sellaisia: viime vuotinen Tiukkojen tilanteiden käsikirja: häät veti tässä suhteessa pisimmän köyden. (Siitäkin kyllä löytyi hauskuutta: tiedänpähän mahdollisesti joskus koittavissa häissäni, miten tehdä uusi puku pöytäliinasta, jos morsiuspuvulle sattuu jotain ikävää matkan varrella.)

Oma leppoisuutensa joulussa on, jos sen vain antaa tulla muotovaatimuksia sille asettamatta. On hyväksyttävä se tosiasia, että mikään ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan. Varmasti unohtuu kauppalistalta jotain, joka pitää viime minuuteilla ehtiä hakemaan kaupasta. Kuusi on vino ja varistaa jo sisään tuotaessa. Käsikirjoitus ohjastaa kaikkia katsomaan joulurauhan julistusta jo suhteellisen rauhoittuneessa mielentilassa. Meillä silloin päinvastoin alkaa villiintyminen, koska lahjat on vielä puoliksi pakkaamatta (ja on jo kiire!), ja kappas vaan, joku keksii, että lahjapaperi loppui - koska joku toinen otti sitä liikaa ja - kenen syy? Syyllistä etsitään puolisen tuntia.

Joulu ei kuitenkaan olisi joulu kokonaan ilman käsikirjoitusta. Tietyistä perinteistä pidetään kiinni, jotta tämä perheen yhteinen hetki erottuisi kaikista muista vähemmän yhteisistä lomista. On haudalla käynti, joulukirkko, joulukorttimissikisat, lahjojen asetteleminen suuruusjärjestykseen, kynttilän sytyttäminen niin että äiti sytyttää ja lapsi lukee samalla Raamattua, kissoille jouluruokaa, lapsosiksi taantuneille nuorille puuroa ja manteli (tai jos manteleita ei ole, pähkinä, joka pilaa koko puuron tai jos joku on pahalla päällä, monta mantelia, että kaikki tulisivat iloisiksi).

Kummallisiakin tapoja, mutta kummallisella tavalla yhteisöllisyyttä luovia. Vaikka aina joku suuttuu jossain vaiheessa jouluaattoa, aaton jälkeen alkaa tilanne rauhoittua. Jännitys on poissa, ja kaikki alkavat vetäytyä omiin maailmoihinsa. Hyvin äkkiä kaikki alkaa ja hyvin äkkiä kaikki on ohi. Siinä on osa joulun erityisyyttä - ja ikävyyttäkin. Sen enempää sitä touhua tuskin kuitenkaan jaksaisi.

Turhaan kai siis murehdin sitä, että joulumieltä ei vielä ole. Kyllä se tulee ajallaan. Kun paketteja avataan… Antaminen ja saaminen tekevät joulusta kuitenkin muita juhlia sisällyksekkäämmän. Aikuisenakin sitä tosissaan odottaa lahjoja - ja niiden jakamista seuraavaa rauhoittumisen aikaa. Vihdoinkin aikaa itselle ja läheisille ilman huonoa omaatuntoa!

Vaikka lähdemme täksi jouluksi pois perheiden luota, lomastamme tulee vääjäämättä jouluinen: lahjoja on hankittu ja jouluista ohjelmaa suunniteltu. Alamme joulun oikeastaan jo etukäteen: Perjantaina avaamme lahjat, syömme ehkä vähän jouluisia ruokia ja minä laulan. Matkalla tutustumme paikallisiin jouluherkkuihin eikä joulukirkkoa jätetä missään tapauksessa väliin. Tämän vuoden käsikirjoitus poikkeaa kyllä jossain määrin entisistä, mutta mitäpä sitä joka vuosi tekemään edelliselle leffalle jatko-osaa? Kun koulu on syksyllä ohi, tulee joulu, ja se joulu on juhlaa siitä yksinkertaisesta syystä, että loma keskellä vuoden pimeintä aikaa on hyväksi ihmiselle, hyväksi koko ihmiskunnalle. Ei Jeesus turhaan tänne syntynyt.

Kirkollisvaalit tulivat ja menivät. Kadunvarsimainonta herätti huomiota, ja lehdetkin tarttuivat hanakasti aiheeseen. – Helsingin sanomain juttu maanantaiaamuna 13.11. ennen viimeistä äänestysmahdollisuutta vahvisti itselleni, että äänestys tosiaan tapahtuu kirkossa, ei kirkkoherranvirastossa, niin kuin olin siihen asti arvellut. Kiitos Hesari! Sain sen välityksellä paljon ytimekkäämmin ja kuvallisemmin varmistuksen sille, mitä lukuisat K&K -lehdet eivät minulle paljastaneet.

Kaikki tarvittava informaatio äänestämisestä kyllä löytyi äänioikeusilmoituksesta – mutta ah kuinka sekavasti. En todellakaan uskaltanut luottaa sen perusteella siihen, että minä Mellunkylän seurakunnan jäsenenä olisin voinut suorittaa velvollisuuteni jollakin keskustan ennakkoäänestyspisteellä.

Kirkon ja kaupungin tiedotus taas hukkui paljouteensa. Minun mieleeni jäi päällimmäiseksi seuraava viesti rakkaasta kirkollislehdestämme: ”Osassa seurakunnista äänestyspaikka on eri sunnuntaina kuin maanantaina. Oman äänestyspaikan sijainnin voi tarkistaa tämän lehden seurakunnallisista ilmoituksista —.” Ja kun yritin tarkistaa asiaa, tietoa siitä oli juuri muutaman rivin verran: Mikaelinkirkko, Emännänpolku 1 — klo 12-18 seurakuntavaalien äänestys.”

Moni sellainen, joka ei ole ennen äänestänyt kirkkovaaleissa, ei varmasti laillani tiennyt, minne olisi pitänyt mennä. Sisareni, vastavalmistunut filosofian maisteri, ihmetteli jälkikäteen, että olisiko hänkin tosiaan voinut käydä Tennispalatsissa tai Kampin keskuksessa mukavasti antamassa äänensä. Avomieheni taas kävi uurnilla viime minuuteilla ja äänesti summan mutikassa jotakuta nuorta – kun yritimme yhdessä tutkia, kuka hän oli, vaalikone oli jo suljettu. Tietoa oli, mutta aina me olimme liikkeellä väärään aikaan. Tai… ehkä meitä nuoria aikuisia ja vuosituhansia vanhaa kirkkoa ei ole synkronisoitu lainkaan yhteen.

Jos nuoria ja nuoria aikuisia halutaan uurnille, on äänestämisestä tehtävä vieläkin helpompaa kuin se tänä syksynä oli. Edistysaskeleita kirkon uudistamiseksi on tehty, mutta ilman nuorten osallisuutta uudistukset ovat vanhana syntyneitä. Ehkä olisi aika tarjota tietoa ytimekkäästi, ärsyttävästikin, mutta niin, että sen perille meno olisi varmaa. Vai onko kaikessa sittenkin kysymys vain siitä, että meitä nuoria ei kirkko todellakaan enää kiinnosta? Tiedon hakeminen sen eteen tuntuu siksikin niin tuskalliselta – ja turhalta.

“Kai sen tarvii olla aika hiottua tekstiä?” kysyin, kun aloin pitää tätä tarinapalstaani. Katriina-siskoni vastasi, että ei tietenkään. Blogin idea on kirjoittaa kepeästi ja freesisti. Teksti voi olla melkein kuin ajatuksen virtaa (mutta ei aivan, eihän pelkkää virtaa pysty erottamaan kaaoksesta). Rivien välistä annoin itseni ymmärtää, että pitäisi kirjoittaa myös lyhyesti. Ei nykyihminen muuten minua lue. Vai lukeeko?

Kirjallisuuspiirimme Luotaajat kokoontui juuri äskettäin luonani. Puhuimme paitsi tämän illan kirjasta, Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär -lapsuusmuistelmista, myös lukemisesta ja kirjallisuudesta yleensä. Miten lukemattomia lukemattomia kirjoja minulla onkaan vielä edessäni, aloin jälleen miettiä, kun monet todistivat silmät loistaen Millerin, Waltarin, Dostojevskin, Saramagon, Austerin nautittavuudesta. En voinut kuitenkaan olla ajattelematta, kuinka minua odottaa juuri nyt vain 1200 sivua tenttikirjallisuutta. Niiden sivujen väliin on raskasta piilottaa edes yhtä hyvää romaania.

“No, miksi luet tentteihin sitten niin tarkkaan? Ei sen lukemisen tarvitse olla niin hiottua. Silmäillen vaan läpi; sillä minäkin oon selvinny nämä vuodet.” Äänessä oli ainedidaktiikan pikkuryhmäni älykkäin tyttö. Melkein aloin uskoa, että minustakin voisi tulla yhtä älykäs silmäilytekniikalla. Mutta ei sittenkään. Jos kerran opettajaopiskelijan on tultava itsensä näköiseksi pedagogiksi, niin eikö siihen ole silloin jokaiselle vain oma tiensä? En voi kävellä itseni yli, vaikka kuinka haluaisin. “Luen ne kirjat joko kunnolla tai en lainkaan”, ajattelin ja hymyilin vain. Enää ei ollut siitä ajatuksesta apua, että muutkin joutuvat kärsimään tuhannen sivun painon alla - löysivät rattaat, neropatit!

Näyttää siis siltä, että itse olen kärsimykseni valinnut. Sattui nimittäin niin somasti, että sain kiertoteitä hankittua itselleni kaikkien kirjojen tiivistelmät - pelkästään ne lukemalla pitäisi tentistä kuulemma selvitä. Lupasin harkita asiaa; jos vaikka yhden kirjan skippaisin kokonaan. Se on jo uhraus.

Tässä valossa voi kuulostaa aika paksulta seuraava väite: “En pidä lukemisesta.” Ilmoitin näillä sanoilla ajatukseni, kun ensi kertaa olin Luotaajissa mukana. “Siis opiskelet suomea; haluat opeksi, muttet pidä lukemisesta?” “Niin, se on se kirjallinen paha mukana tuossa äidinkielen opettajan tutkinnossa - minä kun haluaisin opettaa vain lingvistiikkaa, kieltä.” Mutta miten absurdia se olisikaan? Ei kieli kai elä ilman kirjallisuutta, ei ainakaan täydessä loistossaan.

Nykyään pidän lukemisesta (ja pidin jo silloinkin, ainakin sanomalehtitekstien muodossa, mutta sitä en laskenut). Tarvitsisin siihen vain ihan pikkariikkisen enemmän aikaa - Janssonin kirjaa aina harvakseltaan metromatkoilla lueskeltuani en voi sanoa saaneeni siitä paljoakaan irti. Viisi minuuttia ja puoli sivua - sitten nukahdin univeloistani johtuen - kunnes taas heräsin, luin vielä sivun ja sen jälkeen oltiinkin jo perillä. Tarvitsen siis niitä tiivistelmiä; kyse kun on prioriteeteistä. Käyvätkö pedagogiset oppikirjat yli kaunokirjallisuuden helmien?

Jos siis en aina aivan rakasta lukemista, kirjoittamiseen minulla on toisenlainen suhde. Se saa minut unohtamaan ajan - en välitä epäergonomisesta kirjoitusasennosta, en hartioiden tuskanhuudoista, en viinilasista lähelläni - enkä väsymyksestä. En edes havainnoi ihmishahmoja ympärilläni. Vain luominen puhuu. Ja millaista kieltä! Sitä en lingvistinäkään pysty, tai halua alkaa, erittelemään.

Musiikin ammattilaiset kuulemma monesti hävittävät kyvyn ottaa musiikki vain taustamusiikkina, pohjana jollekin muulle toiminnalle, sillä heidän kokemuksensa ja taitonsa ruokkivat heitä analysoimaan liikaa. Ehkä minulle on käynyt samankaltaisesti. Menetin taitoni “vain lukea”, kun aloin opiskella kirjallisuutta. Se ei kuitenkaan tehnyt minulle pahaa. Aloin analysoida, ja se antoi minulle potkun lukea enemmän; analysoida enemmän! Se on minulle sitä lukemisen nautintoa. Hajoittaa teos palasiksi, ja rakentaa uudelleen, oman mieleni mukaan. Ja vieläkin enemmän: Kertoa muille havainnoistani, saada siitä palautetta, kuunnella muiden havaintoja; virittää keskustelua elämän kaikista puolista, ei vain niistä arkisista, joista juttelee muuten. Siksi kai parhaita ihmisiä ympärilläni ovat ne, joiden kanssa voin puhua kirjoista (ja elokuvista, jos sivupoluille lipsutaan).

Kirjallisuus on minulle Helmi. Luotaajat on minulle Harrastus. Kirjoitan Blogia - en ajatuksen virtaa, en lyhyttä ajankohtaismassaa, vaan jotain melkein kirjallisuutta. Siinäpä ainakin tavoitteeni - kirjoittaa hiottua tekstiä. Se on myös sellainen kotikutoinen kirjallisuuden määritelmä.

Miten sitä on niin malttamaton? Pesee kalliin ilmanpuhdistuslaitteen aineella, jota sen huolto-ohjeessa ei suinkaan suositella. Ja vain siksi, ettei jaksa odottaa seuraavaan päivään, jolloin saisi sitä oikeaa ainetta kaupasta.

No, kone ei kai mennyt pilalle astianpesunesteestä, eikä se säkäyttänyt oikosulkuakaan, kun aamulla sen käynnistin puhdistuskennon oltua kuivumassa vain vaivaiset kahdeksan tuntia. Ohjeen mukaan kennoa olisi pitänyt kuivattaa vuorokauden. Hätä oli taas kova.

Kuinka moni meistä oikeastaan lukee käyttö- ja huolto-ohjeita? Ja kuinka moni niitä kirjaimellisesti noudattaa? Perheenäidistä se voi olla ajanhukkaa, kotinörtti haluaa tutustua laitteeseen “minä itte”. Minä taas kyllä luen ohjeet, suorastaan maanisesti. Mutta lipsun sitten hätäisyyttäni tekemään jossain määrin niiden ohi. Monta kertaa on tullut tungettua imuriin vääränlainen pölypussi, kun ei löytynyt kotikaapista sopivaa; kattolamppu on tullut ruuvattua kattoon virran ollessa päällä, kun ei jaksanut sammuttaa pääkatkaisijasta; matot on tullut pestyä pesukoneessa, kun ei ollut juuriharjaa. Vaivalle löytyy kansankielestä nimitys. Se on hätähousu eli hätky.

Mutta parempi hätky kuin mutku, sitku tai eiku. Mutkulla on aina selitys takataskussa; mikään tapahtunut ei ole mennyt niin nappiin, etteikö sitä seuraisi toteamus “mutku sit kävi niin ja…” . Tuntuu kuin mutku selittelisi kaiken aikaa omaa huonoa tuuriaan muista johtuvaksi taudiksi - todellisuudessa mutkun elämää saattaa hallita aikaansaamattomuus, vetelyys, päämäärättömyys.

Sitku odottaa tulevaisuutta. Elämä ei ole nyt, se on huomenna. Mañana. Eikä elämä koskaan tule, koska se on aina vasta huomenna todellisempaa. Sitku kärsiikin abstraktiotasolla liikkumisesta; hän on vieraantunut paitsi elinympäristöstään ja sen ihmisistä myös omasta fyysisyydestään.

Eikulla ei ole päivää, jolloin hän voisi olla samaa mieltä ystävien, työtoverien tai lehden uutisten kanssa. Ei, aina on väitettävä vastaan. Eikun elämänsisällöksi nouseekin rytmikäs väittelyiden ja niistä johtuvien harmittelujen aaltoliike. Hänen elämänsä on taistelemista mielipiteistä; eiku on yksinäinen susi jyrkkine kannanottoineen.

Kirjoitettuaan auki nämä kaikki ikävien ihmisten käyttäytymistavat hätky minussa ei kuitenkaan rauhoitu. Ehkä olenkin sekä hätky että mutku ja joskus myös eiku ja etenkin sitku. Hätäännyn analysoimaan itseni piloille, kunnes taivaasta kuuluu ääni: Let it be! Annahan sie jo ittelesi armoa! Miksi kenenkään täytyy täsmälleen tietää, mitä on? Ei se ole edes mahdollista.

Helena Sinervo kirjoittaa viisaasti Eeva-Liisa Mannerin suulla kirjassa Runoilijan talossa: “Nykyisyydessä eläminen merkitsisi sitä, että matkalla kauppaan emme ajattelisi ostoslistaa vaan pallonivelen liikahduksia polvessa. Sellainen elämä olisi epäinhimillistä.” Ihminen on tarkoitettu elämään kuin hiukan edellä itseään, näkemään oman varjonsa. Eikö se ole viisautta?

Virpi Hämeen-Anttila taas arvioi eräässä kolumnissaan, kuinka viisasta on olla huolehtivainen, huolissaan. Se on ollut ihmisen, etenkin naisen tapa selvitä eloonjäämistaistelussa. On täytynyt huolehtia jälkeläisistä sillä aikaa kun uros on ollut ruoanhakumatkalla. Uroksen huolehtiminen taas on jäänyt juuri tälle tasolle, ruokaan. Sen välinpitämättömyys esimerkiksi pentuja kohtaan selittyykin Hämeen-Anttilan mukaan sillä, että ainahan se voi “siittaista” pari lisää ihan kenen naaraan kanssa tahansa. Naaraalle pennun menettäminen on tuskaisempaa; vaivalla kasvatettujen pentujen kuolema merkitsisi valtavaa resurssien hukkaamista.

Nyt kun rupeaa ajattelemaan kaikkia näitä “negatiivisia” ihmisen taipumuksia - hätäilemistä, selittelyä, haihattelua, vastaanvänkäämistä, huolehtimista - ei voi kuin todeta, että niitä täytyy olla. Yhteenlaskettuna pienet pitoisuudet hätkyä, mutkua, sitkua, eikua ja “äitiä” muodostavat positiivisen luvun. Se on sitä Sinervonkin mainostamaa inhimillisyyttä. Ihmisen yhteenlaskettu summa onkin selvästi positiivinen! Negatiivisuus kumoutuu, kun kysymyksessä on kokonaisuus. Kuten tavataan sanoa, ihminen on enemmän kuin osiensa summa.

Miksi siis kiintyä itsensä lataamiseen yksittäisillä negatiivisilla arvoilla? Miksi kohdistaa ajatuksensa mitättömyyksiin? Kun keskittyy täydellä teholla ilmanpuhdistimen oikeaoppiseen käyttämiseen, ei voi kuin epäonnistua. Se on ajanhukkaa! Välttämättä ei löydy yhtä oikeaa puhdistustekniikkaa, yhtä ainoaa ainetta, yhtä ainoaa kuivumisaikaa. Ja koneen rikkoutumista ei aina voi välttää, vaikka tekisi kaiken täsmälleen niin kuin ohjeissa sanotaan.

On siis vapauduttava - senhän tiesivät jo muinaiset marxilaiset! On vapauduttava ominaisuuksien syövyttävältä vaikutukselta; taipumusten kohtuukäyttö on terveellisintä. Olkaamme siis enemmän kuin yksittäiset ominaisuutemme meissä. Olkaamme vapautettuja itseämme kahlitsevista määritteistä. Olkaamme vahvasti positiivisia!

Helsingin sanomilla blogeja riittää (22 kappaletta). Olen toistaiseksi seurannut niistä vain yhtä, Vapaata pudotusta. Siinä kaksi toimittajaa analysoi laihdutuskuuriaan. Alussa blogi oli mielenkiintoista seurattavaa - uusi vinkkejä itsensäkin kunnossa pitämiseen. Tällä hetkellä sitä lukiessa kuitenkin tuntuu kuin olisi saanut eteensä naistenlehtien terveysjuttujen toisintoja. Ei mitään uutta auringon alla, kun keskitytään elämän kaikkein alkukantaisimpiin asioihin kuten syömiseen, liikkumiseen ja nukkumiseen. Tämän kirjoituksen otsikko onkin poimittu kyseisen blogin otsikoiden joukosta; ikään kuin sen toimittajatkin olisivat vaipuneet tylsyyden valtaan laihdutuskuurin alkuhuuman hävittyä.

Onkohan omalle blogilleni käymässä kuten toimittajapari Ojansivulle ja Mäntyselle? Jutut kuihtuvat, koska aihe on rajallinen eikä enää ruoki lukijoita. Kommentteja laihdutusblogille ei ole sadellut aikoihin. Itse olen jumittunut tuskaani ja ahdistukseen, jonka lukeminen ei voi olla mukavaa. Tylsintä kuitenkin on minulla: en ole pelkästään kirjoituksieni tasolla jämähtänyt vaan monessa muussakin mielessä jumissa. Mutta pohjalta on vain yksi suunta, ja se on ylös! Ja, kuten Maikki rohkaisi minua sunnuntaina, kaikki mahdollisuudet ovat vielä auki! Minun ei tarvitse jäädä, jos en pysty.

Kivikon solu alkoi kuitenkin eilen muuttua, kun sain vihdoin, kahdeksan kuukauden väliaikaisuuden jälkeen sinne rakkaat mukini, koriste-esineeni, kelloni, lipastoni, tärkeimmät kirjani, paperini ja kaiken sellaisen, joita ilman kyllä selviää mainiosti, mutta jotka tekevät tilapäismurjusta oikean kodin, tässä tapauksessa hieman tyttömäisen, mutta käytännöllisen huoneen. En yhtään häpeä myöntää, että rakastan esineitäni! Olen siis materialisti, jos se tarkoittaa sitä, että on niin kiintynyt tavaroihinsa, ettei pysty tekemään kotia ilman niitä.

Yhdyn Pablo Nerudan, yhden lempirunoilijani sanoihin, kun hän ylistää tavaroiden arvoa: “— // Rakastan / kaikkia esineitä, / en vain / kaikkein suurimpia / vaan / ihan / loput / toman / pieniäkin, / sormustinta, / kannuksia, / lautasia, / vaaseja. // —” Esineiden kautta löytää pienen pieniä ajan hippusia; yksikin vaasi tuo mieleen työtoverin ja sen onnellisen ajan edellisessä solussa, kun olin lopettamassa työkautta ja siirtymässä takaisin opiskelijaksi. Miten onnellinen olin! Miten täynnä mahdollisuuksia elämä! Työkaveri antoi kauniin maljakon muistoksi yhteisistä hetkistä - ja koska se hänen mielestään sopi niin hyvin vaaleanpunaiseen hentoon huoneeseeni.

Jokaisella esineellä on paitsi tarinansa, myös merkitystä kodin viihtyvyydelle. On helpompaa tarkistaa aika, kun on kello seinällä, ei pelkästään kännykässä. On vähemmän raivostuttavaa leikata paperia kunnollisilla saksilla kuin kämppiksen laatikosta lainatuilla vinoilla ja tylsillä halpiksilla - ja lopputulos on ihan toinen! Yksinkertaisesti pienet esineet, myös ns. koristekrääsäksi kutsuttu, tekee ympäristöstä usein herttaisemman, persoonallisemman ja siten kotoisemman. Kuten Neruda sen sanoo: “— // Voi minun päiviäni, / kaunis / on planeettamme, / —”. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin jatkaa: “— / täynnä piippuja / joita käsi / kuljettaa / sauhupilvessä, / —”. Ehkä kaikki voi tosiaan olla kaunista, sillä kauneus on katsojan aivoissa. Eivät kaikki lue tätä Nerudan ajatusta ironisena. Ja kuka voi väittää, etteivät monet lehtikuvat katastrofialueilta, sodista, pakolaisleireiltä olisi muodollisesti kaunista katseltavaa, jos kuvaaja on onnistunut teoksensa estetiikassa? Katsokaapa vaikka Flikcristä: http://www.flickr.com/search/?s=int&q=war&m=tags

Mutta jos ihmisen elämä on pelkkää “— kaikenlaista kamaa, / käppyräisiä kenkiä, / kangasta / kultaa / — / silmälaseja, / nauloja, / luutia, / kelloja, nastoja, / kolikoita, pehmeää / pehmeämpiä tuoleja —/”, niin kauneuden hahmottaminen voi muuttua tylsäksi. Kauneus kun ei ole pelkkää esinemassaa. Nerudakin puhuu planeetasta, mikä viittaa holistiseen tapaan hahmottaa elinympäristöämme: siihen kuuluu kaikki elämän osaset, muodot, hiukkaset, ilmiöt, abstraktiot, jotka havaittavissa (tai oletettavissa) on.

Tylsää, todella tylsää voi olla, jos jumiutuu stabiiliin esinemaailmaan, jonne ei enää mahdu yhtään uutta tavaraa tai josta ei voi luovuttaa yhtään vanhaa pois. Paras esinekokonaisuus on kaiken aikaa muuttuva; jokaisen asunnon, elämänmuutoksen, jopa vuodenajan, mielentilan, palkkapäivän jälkeen muutokselle avautuu mahdollisuus. Jotkut muuntelevat esinemaailmaansa kaiken aikaa, jotkut vain ulkoisen tarpeen tähden, ja jotkut - siis vähemmistö kuitenkin? - eivät hahmota ympäristöään niin, että tietäisivät, millaista elämää esineet ovat eläneet, eivätkä ymmärrä muutoksia, vaikka niitä tekisivätkin. Vaikeasti selitetty? Annan esimerkin: Jos matto on ollut samassa paikassa puoli vuotta, joku voi tämän puolen vuoden jälkeen kysyä, minne matto pitäisi tamppaustelineeltä tuoda. Missä se siis oli ollut ennen tamppausreissuaan, ei tämä tiennyt, vaikka asustikin (osittain) kotia, jonne matto kuului.

Monille esinemaailman jatkuva rekonstruoiminen, tavaroiden analysoiminen, niihin liittyvän historian pohtiminen näyttäytyy tylsänä ja turhana elämänsisältönä. Mutta kuinka moni elää tavaroidensa kautta? Ainakin minä ja muutama ikävystynyt eläkeikää lähentyvä työtön perheenäiti.

Ei, ei ole tylsää odottaa, että saa viedä kirjahyllyn ja pienet seinähyllyt kotiin. Ei ole tylsää suunnitella, minne tällä kertaa ripustaisi Islannin kartan. Tylsyyttä on puhua (tai kirjoittaa) siitä liian usein. Ja tylsyyttä on, jos kauneuden hahmottaminen jää vain kodin seinien sisäpuolelle.

Jos hinta täydellisestä typeryydestä on 400 ja rapiat päälle, se on kovin vähän. Välillä sitä vain miettii, miksi elämästä täytyy tällaisia oppirahoja maksella – ja onko niistä mitään iloa kenellekään. En usko, että Hoaskaan minun kaksoisvuokristani, peruutusmaksuistani, siirtorahoista paljoakaan hyötyy.

Mitä siis minulle viimeksi on tapahtunut? Homekatastrofin jälkeisessä masennuksessa aloin hätäillä; päätin vaihtaa solua. Sain kuin sainkin Hoasin tarjouksen Koskelasta; allekirjoitin, lähdin siivousreissulle, ja sitten tuli stoppi. Pienestä allaskaapin homeisesta tai muuten vain epämääräisestä hajusta johtuen päätin, etten vaihdakaan kämppää – en uskalla. Oliko tämä luonnollista homepelkoa vai täyttä hysteriaa? Hyvä kysymys, esittäkää vain suoraan päin naamaa pois. Vastaan myös suoraan: typeryyttä. Kuka homeallergikko (tai muuten vain tarkka ihminen) muuttaa asuntoon, jota ei ole etukäteen käynyt tupatarkastamassa?

Hoas oli ystävällinen, mutta ei poikennut säännön säännöstä. Se mikä on maksettava, on maksettava. Ja siihen tyydyn; ajattelen, että sain nämä rahat jonain muuna ilmaisena joskus, ja hyvin vielä muistan keneltä ja miten. Jos paha jää kaivelemaan, niin kyllä ne hyvät teotkin muistetaan.

Näin siis toimii Pauliina R, mutta tuskin juuri kukaan muu. Mutta sen minkä tein, sen tein. Ja sillä on ehkä enemmän merkitystä elämälleni kuin uskoisikaan. Tuntuu kuin perjantaina olisivat silmäni auenneet: tajusin, ettei mikään Hoasin solu enää voi tuntua kodilta sen enempää kuin Kivikon kuppainen huone ja sen keittiö roskalavalta haettuine kalusteineen (ihan totta; yks kaunis aamu kämppis hihkui riemua, kun oli löytänyt lavalta uuden pöydän…). Opiskelijana sitä on taivuttava elämään opiskelijan elämää – sen nurjapuolia ja isoja iloja. Rumia asuntoja ja pitkiä aamu-unia. Kämppiksiä, jotka eivät siivoa ja keittiöitä, jotka ovat tyhjiä ja helposti siivottavissa. Vessoja ilman kynnyksiä (kaikki äänet kuuluu ihan varmasti keittiöön ja makkariinkin asti) ja asunnon korjauspalveluja ilman kustannuksia. Puutteita ja etuja.

Nyt suuntaan kohti elämää – entistä köyhempänä, mutta ehkä läksyni vihdoinkin oppineena – joskus uusintatenttiin täytyy mennä kahdesti. Ja niin kauan kun kukaan ei ole kuollut tai edes loukkaantunut, kuten entinen hyvä kämppikseni Kata aina sopivaan saumaan totesi, kaikki on hyvin.

Ja niin on minullakin. Kaikki on hyvin. Näin selkeää, puhdasta ja kaunista lausetta en olekaan aikoihin päästänyt suustani. Loppujen lopuksi kaikki on hyvin. Minä lähden tästä kotiin Kivikkoon, ostan jäätelön matkan varrelta, keitän kahvit ja menen päiväunille. Taustalla soi lintujen kuoro, ikkunasta tulee raikasta ilmaa sisälle, kämppis viettää hiljaiseloa omassa huoneessaan. Olen siis opiskelijan paratiisissa! Villekin siellä viihtyy, mikä ei suinkaan ole asunnon ansioista pienimpiä – asian voisi sanoa myös seuraavasti: niin kauan kun on nettiyhteyttä, on elämää.

Siirto uuteen ulottuvuuteen siis suoritettu. What next?