Pauliinan blogi

hih. tämäpä vallan kummallista. tietokoneita inhoava humanisti haluaa kirjoittaa blogia. yritän näin ikään kuitenkin vähentää tietokoneen äärellä istumista - s-postien asemasta voi ainakin joskus vain blogeilla. vai mitä?

tänään on tammikuun viimeinen armon vuotta 2006. elämäni voi hyvin, paitsi mitä nyt ainaisia arkisia huolia: tänään olen päänsärkyflunssassa ja vähemmän riemukas lukemaan juha seppälän sydänmaata, kuuntelemaan tuula-liina variksen vaimoni-dekkaria kasetilta tai oikolukemaan mikon kirjaa. ehkä siis vain kuuntelen rakkaitani, levyjä, jotka vihdoin viikonloppuna saivat toisen tulemisensa, kun ne rahdattiin kivikkoon.

ensi kerralla lupaan käyttää myös versaaleja teksteissäni. tänään olen luvalla laiska.

Hyvät ystävät. Ajattelin, että voisin vaikka lähettää vinkin siitä, että mulla on tällainen sivu jossain internetin hyperviidakossa. Juuri nyt on siihen kyllä liian vähän aikaa. Tai ehkä sittenkin juoksen s-postiini takaisin… Menemme elokuviin kuudelta, ja vaikka lupasin hakea liput ennakolta, en jaksanut raahautua yliopistolta tänään minnekään.

Kerron lisää pian…

En ole taaskaan nukkunut… Kolme yötä on mennyt proseminaaria stressatessa. Tajusin, että täytyy saada jostain kannettava käyttöön, että saa jokaisen kotona vietetyn illan valjastaa tutkimuksen tekoon. Mistähän sellaisen saisi lainaksi näin yhtäkkiä? (Vinkkejä, please!)

Aikaa on niin vähän. Miten mielellään sitä tekisi koulutöitä kaikessa rauhassa, mutta tällä nykyisellä elämänmenollani se tunnu olevan mahdollista. Toista oli Uumajassa… Mutta teinkö siellä yhtään sen parempaa tulosta? Tuskin.

Luitteko ystävät Helsingin sanomain helmikuun kuukausiliitteestä runoilija Sirkka Turkasta? Aika mielenkiintoisia ajatuksia. Itseäni vävähdytti se, että Turkan mielestä “elämä on ensisijaista”. Runous on vain välähdyksiä, toisintoa elämästä. Ei ehkä mikään uusi ajatus, mutta minulle sillä tavoin tuore, että tällä hetkellä koen, että elän aivan liian paljon enemmän kuin luen. Ja kun runoilija sanoo, että runoutta ymmärtää, jos ymmärtää elämää, olen riemuissani! Pelkästään lukemalla ei ehkä alakaan ymmärtää lukamastaan yhtään sen enempää…

Muutenkin Turkka pysäytti minut. Toimittaja arvioi Turkan “hyväksi ihmiseksi” sillä perusteella, miten hän kohtelee ja suhtautuu pienimpiin lähimmäisiimme, eläimiin. Olen huomannut oman itseni kautta, kuinka pahuuteni on tullut esille juuri eläimiin kohdistuvana välinpitämättömyytenä. Muistan elävästi Uumajan viimeisen kevään, kuinka stressaantunut olin ja miten se näkyi minussa. Naapurin kissat eivät saaneet armoa. Inhosin niitä, koska ne mankuivat ikkunallamme, ovellamme, olivat jaloissa rappukäytävässä. Oma aikana tuntui niin tärkeältä, korvaamattomalta, etten ollut kestää sitä, miten ne veivät sen arvokkaita minuutteja (mm. tunkemalla meille sisälle).

En ehkä ole pohjimmiltani miksikään muuttunut niistä ajoista. Oma aikani tuntuu edelleen vähäiseltä ja arvokkaalta. Osittain siksi vetäydyn kotiini, varjellakseni sitä kallista aarretta, joka on mielestäni tärkeämpää kuin elämän monet muut mukavuudet. Olen valmis luopumaan monesta - elokuvista, osakunnasta, taide-elämyksistä - kunhan saan pitää yksinäisyyteni silloin kun sitä tarvitsen.

Nyky-yhteiskunnassa yksinäisyyttä pidetään monesti rangaistuksena. Kuitenkin me kaikki sitä tarvitsemme. Yritämmekö huiputtaa yhteiskuntaa luulemaan, että olemme niin vahvoja, että pärjäämme aina yhdessä? Tai että vaikka olisimme yksin, emme ole sitä mielellämme, sillä yhdessä on mukavampaa, antoisampaa ja tulos on sen mukaisesti parempaa? Yksinäisyys, jota harrastamme, peitetään, siitä ei puhuta. Se on välitila, pakollinen välttämättömyys.

En tiedä, kysyn vain.

Tänä keväänä keskiviikko merkitsee minulle heräämistä kuudelta, seitsemää tuntia satulatuolilla, puhelimessa hymyilyä ja netissä surffailua. Töitä! Onneksi on töitä. Täälläkin tosin vaivun välillä toisten töiden, opiskelujen maailmaan. Ajatukset ovat viime aikoina keskittyneet kandintyön eli tarkemmin sanoen suomea toisena kielenä opiskelevien yliopisto-opiskelijoiden gradututkimussuunnitelmien aikamuotojen tarkasteluun. Onni on, että on mielenkiintoinen tutkimuksenaihe!

Eilen tiistaina oli ystävänpäivä, mutta millainen: yksi ystävä oli mennyt kihloihin, yksi eronnut. Oli mitä kummallisin olo illalla, kun kuuntelin puhelimessa eroon liittyneitä muita elämän suruja. Ehkä sitä taas pysähtyy hetkeksi täällä hautausvarausten, kuolinpapereiden ja krematorioilmoitusten myllyssä ja miettii mitä on kaiken takana. Elämä on kallis, liian kallis ollakseen klisee.

Eikä se elämä niin kovin onnetonta aina ole: tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat Euroopan toiseksi onnellisinta kansaa. Kuulostaako oudolta? Itse ihmettelin miten me ainaiset valittajat, synkät, pessimistiset suomalaiset voimme pitää itseämme niin onnellisina. Ehkäpä selitys tälle löytyy siitä, että olemme tottuneet vähään täällä karun luonnon ja pimeyden maassa. Olemme sitten iloisia siitä ylimääräisestä, jonka joskus saamme.

Kivikon solussani asuu onnellisia ihmisiä: tanskalaiset ovat tutkimuksen mukaan onnellisinta kansaa, ja kyllähän se näkyy. Tanskalaista kämppistäni Vikiä iloisempaa ja energisempää ihmistä en sinne Itään olisi voinut toivoa. Idän ihme! Mutta mistä tanskalaisten onnellisuus? Ennen arvelin, että ovat onnellisia, koska syövät paljon makkaraa ja juovat olutta. Tällaista en ole Vikin kanssa eläessäni huomannut. Mutta syvää anteliaisuutta, luottamusta, asioiden jakamista kyllä. Voihan siis olla, että onnellisuus kumuloituu, kun siitä jakaa!

Eilen tiistaina pohdin, että onnellisuus voi rakentua myös siitä, että tuntee kuuluvansa johonkin. Meillä suomalaisilla ja tanskalaisilla on etuoikeus olla osa pientä kansaa. Sekin voi luoda onnellisuutta, kun tutuntutuntuttu on tuttu kasvo tv:stä. Monille onni on olla lähellä valtaa, ei rahan vuoksi, vaan siksi, että se luo elämälle sisältöä.

Onnellisuutta voi olla myös se lottovoitto, että saa asua maassa, jossa on tilaa jokaiselle. Täällä meidän ei tarvitse jakaa onnettomuuttamme kenellekään, jos emme halua. Täällä saamme kätkeä myös onnen. Suomessa on tilaa olla yksin. Ainakin minulle se on usein korvaamattoman tärkeää.

Osakunnalle terveiset. Olen taas innostunut toimimaan siellä - pieni tauko teki terää. Ja nyt olen niin onnellisessa asemassa, että olen “vain” Naisten kerhon puheenjohtaja. Pakollisena tehtävänä on organisoida herrapäivälliset, mutta se tuntuu pieneltä kaikkien viime vuosien osakuntaprojektien kuten vaalipäällikkyyden tai vuosijuhlamestaruuden jälkeen.

Kaikkein parasta tässä “NaKen” pestissä on se, että tosi monet muut naiset on ihan yli-innoissaan herrapäivällisten järjestämisestä. Itselleni jää siten vain organisaattorin rooli, mikä passaa mulle. Juhlamestarina sitä joutui tekemään lähes kaiken yksin, vain selkääntaputtelijoita löytyi. - Hyvä, että edes niitä.

Noniin. Tänään suuntaan siis Osakunnan helmikuun varsinaiseen kokoukseen. Eilen vedin Knitting Factorya Satakuntatalon armaassa Pori-huoneessa. Ville joutuu taas viettämään iltaa itsekseen - tai saa viettää sitä omien projektiensa parissa, ihan miten vaan.

Ei, tänään ei runosuoli toimi. Ajatukseni pyörivät tekemisessä, eivät kirjoittamisessa tai muussa luomisessa. Tai mitä nyt silmukoita loin eilen ihan riemuissani. Teen sukkia kämppikselle ja pontsoa itselle. Ja tänäänkin, kahden viimeaikaisen shoppailupäivän jatkoksi, aion suunnata Sokkarille vähän vielä vaateostoksille. Aah, elämä on ihanaa.

Ja ihaninta on tietysti, että on Ville. Sitä en ole ihan tarpeeksi täällä vielä hehkuttanut. (Yritän hillitä itseni, sillä 90 prosenttia hehkuttamisesta on ärsyttävää.)

Pieni ajatus: Kaunista turhuutta, ehkä niin. / Mutta ovatko kauneus ja onni turhia siksi, / että ne kestävät vain pienen hetken? (Kirkko & Kaupunki 3/2006)

Riina kirjoittaa kirjeessään ja mailissaan yksinäisyydestä. Voi, miten hyvin yhtäkkiä muistan, miten yksinäiseksi itseni toisinaan Ruotsin vuosina tunsin. Riinan uskon hallitsevan yksinäisyyttään paremmin kuin itse silloin melkein vielä teininä pystyin. Riinalla on jotain mikä on korvaamattoman tärkeää yksinäiselle: toivo, että yksinäisyys lakkaa. Tulevaisuus on jossain muualla. Ystävät ovat vielä olemassa!

Meille kehittyneille länsimaalaisille yksinäisyys on monesti arkipäivää. Ollaksemme tehokkaita tarvitsemme paljon omaa tilaa ja aikaa. Ja yhtäkkiä saatamme sitten huomata olevamme aivan liikaa yksin. Oletko sinä koskaan tuntenut samaa? Elämä pakenee.

Ehkä olen liian nuori tietämään mitään yksinäisyydestä. Sen verran kuitenkin tiedän siitä, että osaan tunnistaa omat oireeni. Eilen ne alkoivat: Olen kirjoittanut kolme viikkoa proseminaaria. Sain sen eilen valmiiksi. Siinä oli ystäväni ja ajanvietteeni näiden viikkojen ajan. Kyllä, stressasin, mutta nautin samalla. Tunnit vierivät uuden ystävän kanssa nopeasti. Mutta nyt on ystävyys ohi. Mitä seuraavaksi?

Yksinäisyyteen käytän myös pehmeämpiä lääkkeitä kuin koulutöitä: käsitöitä. Illalla yritin lohduttaa mieltäni kutomalla. Kudoin yhdellä langalla ja paksulla puikolla. Purin. Kudoin kahdella langalla ja paksulla puikolla, purin taas. Kudoin yhdelllä langalla ja ohuella puikolla. Menin nukkumaan. Aamulla heräsin kukonkiekaisuun ja purin kaiken. Tänään menen ostamaan uutta lankaa.

Yksinäisyys. Lääkekin. Ehkäpä ne, joilta yksinäisyys puuttuu, kokevat sen ylellisyydeksi, sillä pienissä määrin yksinäisyys on korvaamattoman arvokasta. Villenkin kanssa on paljon mukavampaa, kun on hetken ollut yksin välillä. Yksinäisyys ei ole kuitenkaan sitä samaa yksinäisyyttä silloin kuin siitä nauttii. Tällöin voidaan puhua vaikkapa yksillisyydestä: kun on niin kiva nukkua yksin viileässä, niin kivaa, ettei kaipaa ketään vierelleen. Yksillisyys saattaa kuitenkin olla ihan yhtä vaarallista kuin yksinäisyys. Voiko kenellekään riittää vain minä yksin?

Länsimainen yksillisyys - ja yksinäisyyskin -  näyttää liittyvän instituutioiden kuolemaan. Kirkosta, aviosta ja sukulaisuussiteistä erotaan, kun mikään ei enää tunnu oikealta. Kirkosta eroamista käsiteltiin jokunen päivä sitten Helsingin sanomissa. Syitä eron läpiviemiseen oli monia: joitakin ärsyttävää kirkon vanhakantaisuus, joitakin sen liberaalit tuulet. Jotkut ovat pahoittaneet mielensä papin sanoista, toisia ärsytti, kun pappi ei lupauksistaan huolimatta tullut käymään. Ihminen äänestää siis jaloillaan - ei muuta kuin pois pahasta tilanteesta, niinhän sitä yksillisyyden nimessä saamme tehdä!

Kyllähän sen tiedän, ettei kirkko ole niitä armeliaampia ryhmittymiä maapallollamme. Eräässä seurakunnassa täällä Helsingissä viime kesänä työskennellessäni nautin suunnattomasti niistä yksinäisistä hetkistä, jotka sain viettää kirkkoherranvirastossa. Puhelin ei juuri soinut. Luin tenttiin, mietiskelin. Välillä tein oikeasti tärkeitä asioita: sanoin lohduttavia sanoja surevalle omaiselle tai keskustelin kirkkoon liittyvän alkoholistin kanssa.

Ärsyttävintä kesätöissäni oli hetket, joilloin koko papisto oli paikalle. Tunnelma tiivistyi, ihmisten väliset repeilemät yritettiin peittää, mutta minkäs voit, kun yhteistyö voimakkaiden, intohimoisten, kutsumustyötään tekevien hengenmiesten välillä ei toiminut. Kirkon päävahtimestari sanoikin puolitosissaan, että täällä se vaan tunnelma parani, kun pappien kokoukset vähennettiin puoleen. En epäile yhtään.

Nyt nautin kuitenkin hetken kirkon tarjoamasta yhteisöllisyydestä. Töissä hautapalveluissa olen yksin töideni kanssa - ja vapaa-aikaakin saan viettää välillä vaikka tämän blogin merkeissä - mutta yhdessä tilassa tiimin kanssa. Koskaan ei tarvitse epäillä, etteivätkö ihmiset huomaisi uutta vaatetta ylläni, uusia hiuksiani tai keskustelua kaipaavaa mielenvirettäni. Yhteisöllisyydessä on hohtoa - kunhan sitä ei ole liikaa, sillä silloin se menettää ylellisyytensä.

Olen jo niin yksillinen ihminen, etten osaa nähdä yhteisöllisyyttä perustilana. Valitan.  

Deja-vu ja mise en abyme. Kaikki tiedämme, mitä deja-vu tarkoittaa (osaan itse vain lausua sanan, en kirjoittaa); se on tunne, että on kokenut saman aiemminkin. Sinällään kokemus lienee hyvin arkinen meille kaikille - vaikka siltikin ajatuksia herättävä. Onko kysymys vain aivojen kemiasta?

Mise en abyme (osaan kirjoittaa sanan, en lausua). Ilmaus tarkoittaa suomeksi upotusta - kysymys on runousopissa eli kotoisemmin kirjallisuudentutkimuksessa käytetystä käsitteestä, jolla tarkoitetaan kertomuksen sisälle haudattua kertomuksen toisintoa. Ilmiö on kiintoisa, joskin vaikeammin havaittava. Ihan varmasti kuitenkin törmäämme siihen myös tosielämässä - ainakin minulle elämä on kuin runoutta ja tarinoita ja päinvastoin.

Mietimme eilen Villen kanssa, mitkä elämän ilmiöt voisivat olla mise en abymeja. Täydellisiä vastikkeita oli vaikeaa löytää - tuskin ne kirjallisuudessakaan ovat täysin identtisiä emokertomustensa kanssa. Ehdotin, että kenties lemmikkieläimien hoitaminen lapsuudessa voisi vastata vanhempien hoitosuhdetta lapsiinsa - lapsihan saattaa suhtautua eläinhoidokkeihinsa kuin omiin lapsiin: pukea niitä, syöttää tuttipullolla, laulaa tuutilauluja…

Emme selvittäneet mise en abymen ja todellisuuden suhdetta. Ilmiöhän eroaa radikaalisti deja-vusta. Se ei paljastu kemiallisesti aivojen välittäjäaineiden avulla. Mutta aavistuksen siitä voi todeta miettimällä luonnon ilmiöitä: vuodenaikojen vaihtumista, syntymistä ja kuolemista, puita ja niiden oksia, lehtiä ja lehtisuomuja… Eikö? Väittäkää vastaan, ehdottakaa lisää!

Olin eilen pienen lomani jälkeen puhtia täynnä: ajattelin alkaa puhua enemmän vertauksilla, sillä nehän ovat kovin hauskoja ja monesti vakuuttaviakin - miettikää Jeesuksen saarnoja, tarkkailkaa poliitikkojen kielenkäyttöä! Kysyin Villeltä, muistiko hän viime viikolla käyttämääni mielestäni aivan loistavaa ja osuvaa vertaustani remontista ja elämästä. Hän sanoi, ettei ollut edes kuullut minun sellaista esittäneen.

Kerroin uudelleen: remontin valmistumisen odottaminen toisessa väliaikaisessa asunnossa on kuin elämä - emmehän me odota jäävämme tänne ikuiseksi ajaksi, vaan odotamme, että tämän jälkeen tiedossa on uusi hieno asunto, paikka, jonne voi jäädä vaikka ikuisuuksiksi…

Vertaukseni ontuu agnostikkojen korvaan. Keksinkin heti perään uuden: remontti on kuin riita. Ensin alkaa tuntua siltä, että jotain pitäis asialle tehrä. Odotellaan, ajatus muhii, sitten tilanteeseen puututaan. Niin riidan kuin remontin alkuvaiheet saattavat olla melko järjellisiä; keskusteluyhteys tuhoutuu vasta kaakeleita hajotettaessa - kaikki tomuksi. Mutta vasta hajottamisen jälkeen voidaan rakentaa uutta.

Remontista syntyy helposti vertauskuvia. Joskus siitä syntyy myös elämää suurempaa draamaa - elämä saa sopeutua kuin elämän mise en abymeksi, kun remontti vie elämisen paikan. Näin ei kuitenkaan ole käymässä minulle! Todistukseksenne tästä paljastan, että en eilen muistanut laisinkaan katsastaa Villen torstaina ostamia, riidanaiheeksi joutuneita kaakeleita, vaikka kävimme varta vasten viemässä ne Sörnäisten asunnolle. Olin vain niin innoissani mise en abymesta ja muista vastaavankaltaisista ilmiöistä, että jätin remontin oikeiden jumaliensa, remonttimiesten vastuulle. Minulle jäi eilen elämä!

Elämäni pienet asiat ovat monta kertaa olleet arkeni pelastus. Pienistä iloista kasvaa niin suuri virta onnea, että isojen tylsien arkisten huolien merkitys vähenee.

Oma arkeni tuntui hyvin onnelliselta, kun Ville taannoin korjasi hajonneen sänkymme. Yksi sen tukilaudoista nimittäin katkesi eräänä viikonloppuna – ihan kiltissä menossa muuten. Ensin yritimme tukea halkivikaista lautaa metallipalalla. Ei auttanut. Parin yön kärsimysten jälkeen Ville hankki lautaa – seitsemän euroa laudanpätkästä voi olla paljon, mutta seitsemän euroa onnesta ei ole juuri mitään.

Yleensä tulen iloiseksi puhtaasta pyykistä. Tänään keksin ostaa värjäytymien poistoainetta. Tulin oikein iloiseksi ajatellessani, että saan superpuhdasta pyykkiä. Iloiseksi voi nimittäin tulla aina uudelleen ja uudelleen samastakin asiasta. Mutta erityisen iloiseksi tulee, kun asialle löytää uuden tarkastelutavan tai siihen pystyy lisäämään jotain pientä hienoista uutta.

Sanotaan, että virta ei ole koskaan sama, koska se virtaa taukoamatta ja siksi muuttuu sen mukana. Niin kuin runoilija Jyrki Kiiskinen sen sanoo: ”— / Emme voi tajuta, emme voi / astua lainkaan / samaan virtaan. — /” Niinpä pienten ilojen virtakaan ei ole ikuinen, eikä ilo kestä koskaan liian kauan. Jos se kestäisi pidempään, voisi onnesta juopua, tuudittautua virran vietäväksi. Eikä se tuntuisi silloin pienten ilojen virralta, keveältä, helpolta, ylimääräiseltä enkelin kosketukselta.

”— / en voi astua jälkiäni / tietä takaisin, tietä veteen / vedestä”. Kiiskisen runon lyyrisen minän tavoin olen kykenemätön palaamaan siihen onneen, joka on hetken ollut. Siksi jaksan kurkistaa tulevaan päivään, sen tuomiin uusiin onnenpyörteisiin. Kerran huusin Villelle kiukuissani: ”Mutta minä en luovuta.” Se on elämänasenteeni. Vaikka uuvun, masennun ja itken helposti, en luovuta, vaikka maailma on armoton ja epäoikeudenmukainen. Juuri siksi en luovuta. Kahlaan sitten vaikka virrassa koko elämäni, mutta virran voimalle en anna periksi. Se ei minua kaada.

Pienten ilojen lisäksi on sitten sitä isoa iloa, virran pyörteiden yhtymistä virtauksiksi. Tänään minulle avautui aivan yllättäen, vuosien takaa, kevään ilo. Olen yleensä kevätmasentunut – auringon kasvava voima asettuu niin jyrkkään ristiriitaan hiipuvien energiavarastojeni kanssa, että masennun ajatuksesta, että minun olisi jaksettava, koska kevätkin jaksaa taas puhjeta. Nyt vain yhtäkkiä tajusin, että minun ei tarvitse jaksaa, mutta saan jaksaa kevään voiman avulla. Tunne oli kuin uusi: ”— / Levä liikkuu. Vesikasvit / juoksevat, päissä / virtaa veri / ja kokonainen maailma. — /”

Kun olin vielä laiska ja viaton koulutyttö, nautin keväästä. Mitään harrastushuolia, lukemistakin vailla osasin riemuita siitä, että talvi oli takana. Enpä juuri kehittänyt itseäni niin kuin nykyajan lapset tuhansissa ja yksissä harrastuksissa koulivat itseään. Menetinkö paljon? Pikemminkin sain: Sain elämänilon pienistä kevään kukista, sulaneista jalkakäytävistä ja vaikkapa siitä, että kerättiin luokan kanssa luokkaretkirahoja jäätelöä myymällä. Minä en mitään erityistä siinä asiassa tehnyt, kunhan olin mukana. Miten kauniiksi virraksi se muuttuikaan!

Viime vuosina olen ehkä hiukkasen katunut sitä, että en nyt laiskuuteni tähden osaa mitään erityistä. Osaan kuitenkin nauttia. En tiedä, kuinka moni tuhansien harrastusten lapsi enää aikuisena osaa pienistä asioista iloita. Ja kuinka moni heistä miettiikään paraikaa, että huhtikuu, se tulee, se kuukausista julmin. ”— / virta, kangas purkautuu, / —”

Huoh. En enää lupaa. Se on havaittu niin monta kertaa turhaksi. Lupauksien tekeminen on kuin pettäisi paitsi itseään myös parasta ystäväänsä, omaa kroppaansa – kuinkahan moni laihdutuslupauksen tammikuussa tehnyt on nyt laihtunut ne lupaamansa kaksi, viisi tai viisitoista kiloa? Tällaiset pettymyksen fyysiset oireet eivät sovi minulle (vaikka olenkin ainaisella laihdutuskuurilla).

Erään uuden vuoden kunniaksi lupasin alkaa käyttää hammaslankaa säännöllisesti. Sen uuden vuoden aikana käytin sitä täsmälleen kerran. Sikäli pysyin lupauksessani, että hammaslankani käyttö ei ollut epäsäännöllistäkään, mutta huoh – petyin. Nyt lupaan vain etten lupaa.

Tahtominen on onneksi eri asia kuin lupaaminen. Minun tahtoni on luja. Ja jos jotain päätän, niin oksat pois; se tehdään. Sikäli tulevaisuus näyttää siis hyvinkin – sanoisinko – värikkäältä: jos ja kun avioliiton satamaan Villen kanssa päädymme, voi olla, että pysymme siellä vähän pidemmän tovin – ankkuroimalla maaperälle, jonka tahto on vahva, voi ankkuria olla melkoisen kiperää kiskoa ylös.

Mutta oikeasti. Muka puolet naimisiin menneistä eroavat! Se on tilastoharha – eivät puolet kaikista olemassa olevista avioliitoista päädy eroon. Avioerojen määrä on kylläkin noin puolet saman tilastokauden aikana mitattujen avioliittojen määrästä, mutta kokonaisavioliitto- tai eromääriä vertailtaessa suhdeluku muuttuu radikaalisti. Viimeisimpien lehtitietojen mukaan vain noin neljäsosa liitoista murtuu. (Tietolähteeni on luonnollisesti Hesari, sillä enhän tenttimatskujen ja kaunokirjallisuuden lisäksi juuri muuta lue. Valitettavaa myös tämä laadukkaiden suomalaisten valtakunnan päivittäislehtien vähälukuisuus.)

Avioliitto ei mielestäni siis ole lupaus. Se on tahto – päätös oman elämänsä suunnalle. Vertaan avioliittoa mielelläni ammattiin. Sekin valitaan, siihen valmistaudutaan, siinä ollaan – niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ehkäpä suhtautumiseni aviolliseen yhteiselämään on järjen värittämää individualistista filosofointia, mutta tunteita voi ainakin minun naisen logiikkani mukaan säästellä vaikka arkiaskareisiin. Ei tunteita pian-avoliitostamme toki puutu – dramatiikka on yksi suhteemme saloista, se paljastettakoon.

En enää lupaa, mutta tahdon sitäkin enemmän. Tänään olisin tahtonut bilettämään! Ihan outoa Pauliinaa, myönnän, mutta kun tuli niin yksinäinen olo koko viikon hiljaiselon jälkeen. Taidan olla sairas – tai sitten vihdoinkin parantumassa ainaisesta väsymyksestäni. Mutta en lupaa jaksaa huomenna. Etenkin kun kello on jo puoli kolme yöllä ja Ville on tulossa juhlista luokseni yöksi.

Viimeksi kesti kaksi tuntia rauhoitella Mumsseni nukkumiskuntoon – kuuntelin tarinoita joulupukin porolla ajelemisesta, ihmettelin kokonaisen repun sisällön purkamista lattialle, säikähdin, kun yhtäkkiä Ville lähti säntäilemään televisionurkkaa kohden – mitä hän sieltä haki, ei koskaan selvinnyt meille kummallekaan. Lamppu siinä melkein hajosi, ja ärsyynnyin. Lupasin, etten enää jää yksin kotiin, kun Ville lähtee pippaloimaan. Ja miten kävi? Lupaukseni petti - petyin - ja nyt surkuttaa. Ensi kerralla minä tahdon mukaan!

On tuntunut hämmentävältä kuulla, että niin moni lukee tät´ blogiani – juuri nyt kun ajatukseni ovat täysin muualla kuin kirjallisuudessa, kirjoittamisessa tai kirjaviisaudessa. Sanoinkin eilen, että seuraavat yksitoista työviikkoa olen mekaaninen ja aina samoja asioita vatkaava – sellaiseksi minulla on luontaisiakin taipumuksia, vaikka etupäässä sellaiseksi pelkään muuttuvani asiakaspalvelurutiineissa.

Pelkään muutakin: yksinäisyyttä ja kodittomuutta. Uuden kodin tuottamat allergiset kohtaukset, triplakertainen lääkitys, jumiutuminen opiskelijasoluun mahdollisesti vielä koko kesän ajaksi murskasivat unelmani. Olen kääntynyt itseeni, eikä sieltä pois pääseminen ole helppoa. Ei niin kauan kuin elämän materiaalinen perusta ei ole kunnossa. Kivikosta löytyy huone sänkyineen vähintään heinäkuun loppuun. Mutta se ei ole ollut hetkeäkään koti – se on ruma, perämettässä sijaitseva, haiseva soluasunto. Mutta Sörnäinenkään ei ole koti – miten se voisi olla, kun se tekee minut sairaaksi?

Peloissani olen ollut ennenkin juuri kodin vuoksi: 17-vuotiaana tajusin tulleeni allergiseksi ainakin kissoille, joita meillä asusti kaksi ihanaa. Aloin elää taktiikalla ”en vietä aikaa kotona”: koulun jälkeen menin kirjastoon, josta mahdollisiin harrastuksiin ja vasta viimeisellä iltabussilla kotiin. Siellä sulkeuduin siistiin huoneeseeni, jonne kissoilla ei enää ollut pääsyä, ja nukuin yöt ikkuna auki – oli hellettä tai pakkasta. Olin orpo ja henkisesti koditon. Pelkäsin olla omassa kodissani.

Pahoinvointini kuitenkin helpottui, kun minut todettiin allergiseksi – kissat muutettiin pannuhuoneeseen asumaan. Vuosi allergiani toteamisen jälkeen kodistamme löytyi kosteusvaurioita: yksi kylpyhuoneen seinistä oli lähes kokonaan mädäntynyt ja vanhempieni makuuhuoneen lattia oli vuotaneiden putkien jäljiltä täynnä ohutta vihreää hometta. Siinä oltiin asuttu vuosia.

Asioille siis täytyy tehdä jotain. Minun täytyy alkaa elää elämääni kodin ulkopuolella, ei sen kautta. Viettää päivät ja illat ulkona (paha vain kun kaupungillakaan ei voi nyt hengata, kun katupöly tekee pahaa) – tulla vain yöksi Kivikkoon nukkumaan. Kuulostaa hyvältä, eikö? Ainoa ongelma on se, että elämäni ei muutenkaan enää ole entisensä. En voi ratkaista tätä kotiongelmaa kuten kymmenen vuotta sitten. En enää elä elämääni yksin. Itkenkö siis yksinäisyyttä turhaan?

Ehkäpä itkenkin toiminnallisuuden puutetta; ei auta kuin ottaa takaisin kalenteririippuvuuteni – buukata viikonloput täyteen jo kuukausia ennen ja varata kaikki illat ystäville, aerobic-tunneille, elokuville, pitkille kävelyretkille, viininjuomiselle, osakunnalle. Kyllähän sen tiesin pääkaupunkiin muuttaessani, että täällä voi olla sosiaalinen vain organisoidusti: ihmisten aika on varattava etukäteen.

Ei kai tätä elämää voi muutenkaan elää niin, että antaa asioiden tapahtua. Elämä ei tapahdu, elämä tehdään. Nyt lähden lenkille!